Päämääränä... Mikä?

Jos et rakasta minua, inhoat,

jos onnistu en, minut mielestäsi kadotat,

kaikki negatiiviset asiat, mieleeni painuvat

Ei ole kuin kaksi väriä, valkoinen ja musta,

keskitie, ei sitä ole, se on kangastusta,

ilman päämäärää, ei voi olla elämää.

Rikon itse siipiäni koko ajan,

kunnes löydän kuoleman rajan.

Siellä ei tarvitse siipiä,

siellä ihmiset eivät ole minun peilejä.

Ontto olo

En ole viillellyt kohta 3 kuukauteen. Kolmeen. Kuukauteen. Tuntuu että jotain puuttuu. Kun nostan kokatessani veitsen telineestä tulee menneet mieleen. Haluaisin unohtaa ne. Ja toisaalta en kuitenkaan. Sääreni kertovat totuutta siitä mitä minulle joskus on tapahtunut.

Ahdistaa. Ei ahdista. Ahdistaa. Yritän olla syömättä olotilaani. Lopputuloksena se, että yöllä herään sekaviin uniin, mietin liikaa, syytän itseäni ja tunnen entistä suurempaa tyhjyyttä.

Elämässäni ei ole tällä hetkellä mikään huonosti. Tai no, ei läheskään niin huonosti kuin ennen. Miksi silti tämä olotila? Miksei tämä voi kadota? Miksen voi fiilistellä elämästä niin kuin muut minun ikäiset?

Näen kaduilla minusta nuorempia jotka seurustelevat, vanhuksia, jotka ovat olleet ehkäpä jopa 50 vuotta yhdessä. Tulee niin tarpeeton olo ja halu pyytää anteeksi olemassaoloani. Minua ei kukaan tarvitse. Eikä halua.
Mutta en tiedä haluaisinko edes seurustella. Jos en tule hyväksytyksi? Koen jatkuvaa alemmuuden tunnetta? Rakkaus tuntuu epätodelliselta kuvitelmalta joka ei kuitenkaan voi olla totta.

Terapia siirtyi nykyiselle paikkakunnalle. Josta ottavat yhteyttä sitten kun ottavat. Tuntuu että olen yksin. En ole mutta tuntuu siltä. Haluaisin purkaa jollekin tätä häpeän kuormaa. Psykologi joka teetti persoonallisuustestit, haastatteli minua ja joka oli taannoin terapeuttinani, oli loistava. Haluaisin hänen olevan tässä ja kuuntelevan. Edes hetken? Etten tuntisi itseäni näin hylätyksi taas...

Ei mitään tärkeää...

Hermot menee hameen teon kanssa! Ei minulla ole kärsivällisyyttä tarpeeksi.
Käytiin myös koiran kanssa lenkillä, vanhus rakasti vapaana juoksemista yli kaiken <3.

Mieliala on ollut yllättävän hyvä eikä jatkuva väsymyskään vaivaa. Tiedän että kohta tapahtuu jotain kamalaa. Tämä on vain tyyntä myrskyn edellä. Niin se on aina ollut...

Mutta silti aina voi valittaa! Liian kuuma!

Miltä sielussa särkyneen tuntuu?

Kuka olen? Mistä tulen, minne menen?


Täysi- ikäinen nainen (lue, kuollut pikku- tyttö) jonka tulevaisuuden suunnitelmat vaihtelee päivän ja mielialan mukaan. En tiedä mitä haluan, minne menen, haluanko elää vai kuolla, olenko tyytyväinen elämään vai en. Mikään ei ole niin selvää kuin se että kaikki on epäselvää...


Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Vakava masennus. Dissosiatiivisia kokemuksia. Vuoristorataa koko elämä.


Välillä rakastan elämää, mutta sitten kaipaan kuolemaa. Vaikeuksia kontrolloida syömistä tai tunteitaan järkevässä mittakaavassa. Kaikki tapahtuu hetken mielijohteesta.


Yritän jatkuvasti miellyttää muita. Olla halutun lainen, oikeanlainen nainen. Ja en onnistu. Koskaan. Missään. Joko- tai, ei mitään keskitietä.


Välillä en tunnista itseäni. Saatan "herätä" kesken päivän ja säikähtää kuka kehossani hengittää tai kuka katselee ympärillään olevia ihmisiä. Tämä en ole minä. Tämä on vuosien muovaama tekele joka ei elä.