Muutun päivä päivältä vainoharhaisemmaksi. En yhtään ihmettele jos minulla on kohta skitsofrenia. Ajoittaisia kuuloharhoja on, mutta en olisi vielä huolissani.
Minua vaan vituttaa. Haluan joka perkeleen kerran olla oikeassa, huomata että neuvot joita annan, ovat hyödyllisiä. Ja kun parhaani mukaan yritän auttaa, mutta huomaan että se on ihan v*tun turhaa, suutun. Viha kasvaa päänsäryksi. Inhoan tunnetta kun olen hyödytön tai en osaa olla avuksi. Sitten tulee itsetuho. Minähän pystyn aiheuttamaan teille kipua joka saa teidät tuntemaan itsenne yhtä hyödyttömäksi mitä minä tunsin. Meni koko elämä ymmärtää tuo edellämainittu fakta. Elämä on hyvin jännä juttu.
Olen viillellyt, ahminut, itkenyt, nauranut mahaani kipeäksi, "heräillyt" huomaamaan että joku muu elää tätä minun elämääni. Yksi päivä huomasin kuitenkin että ensimmäistä kertaa mietin miten typeriä itsemurhasuunnitelmani oikeasti ovat. Nyt ei tunnu yhtään siltä. Taidan lähteä nyt, heti, koiran kanssa lenkille niin en tartu veitseen. Tervetuloa huominen...
torstai 24. marraskuuta 2011
lauantai 5. marraskuuta 2011
Suuntana alamäki
Taas alkaa tämä vyöryminen jonnekin pohjalle. Ja kun vyöryn, en usko että tulen koskaan pääsemään ylös.
Olen siivonnut koko talon tänään ja... Onko kämppiksiltä tullut minkäänlaista kiitosta? Joku ääni päässäni huutaa että oletko ihan vitun lapsellinen huora kun odotat jatkuvaa kiitosta ja huomiota. Sisäinen pikkulapseni huutaa itkien sille äänelle takaisin että yrittää vain parhaansa. Koko päivän kuuntelen minun jakautuneiden osieni tappelua pääni sisällä ja oloni tuntuu ulkopuoliselta.
Minä piirrän itsemurha kuvia. Minä ajattelen omaa kuolemaani ja hautajaisjärjestelyitäni (en haluaisi kyllä kirkkomaahan...), mietin tapaa millä saisin itseni hengiltä. Nämä täällä eivät tiedä. Että olen viiltelijä, siksi minulla on koko ajan pitkähihainen ja pitkät housut. He eivät tiedä että jokainen "väärä ilme" tai "väärä lause" saa minut miettimään paperiveitsen iskuja ihollani, kirurgiveitsen uppoamista kalpeaan käsivarteeni.
Sitten tulee syyllisyys. Siitä että kirjoitan tätä nyt tänne. Asioita joita ei saisi ajatella. Ei saisi olla näin lapsellinen. Itku polttelee, silmiä, kurkkua polttaa kun yritän piilotella kyyneleitä, jotka yrittävät puskea väkisin pintaan.
Minä en jaksa. Minä en kelpaa. Olen ruma. Arvoton. Joku päivä painun pohjaan enkä enää nouse. Olenhan uponnut niin syvälle ennenkin. Mutta joku osa minusta vaistoaa että tämä talvi on viimeiseni. No eihän ole... Sen näkee sitten.
Olen siivonnut koko talon tänään ja... Onko kämppiksiltä tullut minkäänlaista kiitosta? Joku ääni päässäni huutaa että oletko ihan vitun lapsellinen huora kun odotat jatkuvaa kiitosta ja huomiota. Sisäinen pikkulapseni huutaa itkien sille äänelle takaisin että yrittää vain parhaansa. Koko päivän kuuntelen minun jakautuneiden osieni tappelua pääni sisällä ja oloni tuntuu ulkopuoliselta.
Minä piirrän itsemurha kuvia. Minä ajattelen omaa kuolemaani ja hautajaisjärjestelyitäni (en haluaisi kyllä kirkkomaahan...), mietin tapaa millä saisin itseni hengiltä. Nämä täällä eivät tiedä. Että olen viiltelijä, siksi minulla on koko ajan pitkähihainen ja pitkät housut. He eivät tiedä että jokainen "väärä ilme" tai "väärä lause" saa minut miettimään paperiveitsen iskuja ihollani, kirurgiveitsen uppoamista kalpeaan käsivarteeni.
Sitten tulee syyllisyys. Siitä että kirjoitan tätä nyt tänne. Asioita joita ei saisi ajatella. Ei saisi olla näin lapsellinen. Itku polttelee, silmiä, kurkkua polttaa kun yritän piilotella kyyneleitä, jotka yrittävät puskea väkisin pintaan.
Minä en jaksa. Minä en kelpaa. Olen ruma. Arvoton. Joku päivä painun pohjaan enkä enää nouse. Olenhan uponnut niin syvälle ennenkin. Mutta joku osa minusta vaistoaa että tämä talvi on viimeiseni. No eihän ole... Sen näkee sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)