Säälittävä surkimus

Olen lihonut 1,5 kiloa 4ssä päivässä. Eli ollaan lähtötilanteessa. Eh heh.
Yritän vakuuttaa ettei minulla ole mitään kiirettä laihtua, ja paskat.

Kirjoitin johonkin paperilappuseen joskus:
"Olen olemassa jotta minusta hyödyttäisiin
     Minua hoidetaan jotta olisin jälleen hyödynnettävissä
         Kun kuolen, yhteiskunta ei sure minua vaan sitä että yksi hyödynnettävä on poissa"

Työtönpaska. Yritän hankkia töitä. Yritän yritän. En vain tiedä tulevaisuuden suunnitelmistani. Kouluttaudunko uudelleen vai muutanko kauas kauas pois?
Ehkä tiedän sen huomenna. Tai ylihuomenna? Tai joskus...

Ahdistus iskee jälleen...

Nämä ajatukset päässäni ovat kuin rikkaruohoja. Kun ne on kerran tulleet, ne pysyvät vuodesta toiseen.  Vaikka luulisi että ne on kitketty pois, ne tulevat. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niiden kitkeminen on todella työlästä. Ne pilaavat kukkien tulemisen kedolle, rumentavat ja kuihduttavat kukat.

Itsemurha. Junarata. Kaunis kaulakiikku. Heijaa edestakaisin liikkumatonta ruumista. Ei ole enää pelkoa. Voin olla ikiunessa turvassa.

No- one dies on old age...

Selviän tästä. Hiljalleen. Minulla on hyvä olla. Pystyn jos vain tahdon. Taas jossittelua. Päätöksen vaikeus...

Muistin menetys

Hienoa. Olen käynyt baareissa vain muutaman kerran, ja niillä kerroilla ei ole tapahtunut paljon mitään. Mutta eilinen oli aivan toista. Olin niin sekaisin, juonut aivan liikaa. Päädyimme kavereiden kanssa tuntemattomien miesten seuraan ja tulihan siinä lääpittyä vähän yhtä ja toista. Aamulla hävetti hirveästi.

Minä olen hyvä, minä kelpaan, minut hyväksytään. Sitten tuli häpeä. En osaa suudella. En tunne mitään. Paska ihminen.

Pääsimme takaisin kämpille ja toisen kaverin mentyä nukkumaan menin syömään. Sitten tuli toinen kaverini joka sanoi että "ethän enää viiltele?". Myönsin etten ole pitkään aikaan viillellyt. Keskustelu aiheesta ei jatkunut kovinkaan pitkään ja hänkin kömpi unten maille. Minä menin vessaan. Muistin että laukussani oli osaston jälkeiset sheiverin terät. Kaivoin yhden niistä ja upotin sen iholleni, reittä vasten. Viillot lisääntyivät ja veri nousi paksulta näyttävälle jalalleni. Laitoin terän pois ja kävin kyykkyyn maahan. Minulta puuttui varmasti oksennusrefleksi tai jotain, tuntui että vaikka olisin työntänyt koko käteni kyynärpäätä myöten suuhuni, mitään ei tullut.

Hain kannettavan keittiöön ja sain kuningasidean. Vanhoja ketipinoreita oli ensimmäiseltä osastoajalta jäljellä liuska ja söin ne. Eihän yksi liuska missään tunnu.

Kun heräsin noin 5 tuntia myöhemmin en saanut sanaa suustani, mitään puhetta ei tullut nielustani ulos. Horjuin vessaan ja pulssi tykytti koko ajan kovempaa. Minua vain väsytti ja janotti. Yritin taas puhua muttei kuulunut kuin epämääräistä möngerrystä. Uni tuli jälleen nopeasti.

Tähän aikaan olo on hyvä. Väsyttää vaan taas. Ja olen nukkunut jo puolivuorokautta yhteensä. Pitää varmaan hipsiä hiljalleen sänkyyn.

Jotain vanhaa, jotain uutta

Uudistin ulkoasua, kaikkeen muuhun olen pääosin tyytyväinen, paitsi siihen että blogitekstit eivät sulaudu yhtään taustaan. Murr. Joko teksti on liian suurta tai liian pientä. Liian yksinkertaiselta näyttävää. Tai sitten en vaan osaa käyttää blogia...

Pienempänä mietin, miksei huumeriippuvaiset halua välttämättä hankkiutua hoitoon, koska heidän käytöshän haittaa myös heidän elämänsä. Hyvin naaivisti ajateltu. Kyllähän minunkin sosiaalista elämää haittaa arvet. Mutta ei se saa minua lopettamaan (olen ollut kuivilla toooooosi pitkään). Ennenkuin itse viiltelin en ymmärtänyt koko touhua, se tuntui typerältä. Se on niin että toista ei voi arvostella, ennenkuin on käynyt itse saman läpi.

Mutta niin. Onhan ne parantuneet todella hyvin. Arvet nimittäin. Tuntuu hassulta kirjoittaa itsekseen, tai ainakin lähes. Mutta kiitos minun yhdelle lukijalle :)  !

Niin, kuva. Kuva siitä miltä jalkani tällä hetkellä näyttävät.

Kitumalla kauniiksi

Nälkä kasvattaa minua. Saa solisluuni näkymään. Pystyn hyppimään kevyempänä, täytyn unelmista. Kun olen laiha ja kykenevä elämään olen onnellinen. Häpeä ja syyllisyys painuu pois. Kadotan pahat asiat kilojeni mukana.


Toinen ääni päässä sanoo, että minun täytyy syödä jotten sorru syömään ylettömästi. Ei. Minähän pärjään. Juoksen niin kovaa kipua pakoon että se jää jälkeen. En saa levätä, se voi saavuttaa minut.


Tiedän, se kiihdyttää tahtiaan ja minun tahtini uhkaa hidastua. Pitää syödä vähemmän jotta voi kiitää kovemmin. Ja kun tulee aamu jolloin pettymykset vuoraavat minut allensa, menen kauppaan ja ostan sieltä herkkuja niin paljon että hävettää mennä kassalle.


Kotiin päästyäni syön kaikki kerralla. Sen jälkeen olen turta ja vapaa kaikesta. Kunnes tulee häpeä "läski, se sinä olet! Ei tarvitse ihmetellä miksi et selviä edes elämästäsi kun luovutat noin helposti!"


Mutta haluan tämän painon pois! Haluan että kuolen kilojeni mukana! Tilalle tulee uusi kaunis ihminen jolla ei ole menneisyyttä mukanaan.
Synkät ajatukset valtaavat taas mielen. Ne kuiskivat ja repivät luoksensa ja saavat kaipaamaan tuskan turvaa. Joka on niin tuttu. Voin kai olla puoliksi pimeydessä ja puoliksi valossa?

Läski lapsi

Todella mukavaa nähdä unta ajoilta jolloin minua vielä koulukiusattiin. Vai näinkö siitä edes unta? Sekoittavatko lääkkeet ajatukset ja unet näin pahasti? Aamulla herätessä oli niin epätodellinen olo että teki mieli vain tappaa itsensä, viattoman itsensä joka ei ollut vielä ehtinyt vetää suojanaamiota kasvoilleen. Tuli sellainen perkele, tämähän olen minä fiilis. Häpeä ja syyllisyys ja itseinho nousee pinnalle, sieltä ei tunnu olevan mitään muuta pakoreittiä kuin itsensä piilottaminen, kauas roolien alle. Niin syvälle piiloon, etten itsekään sitä enää löydä.


Koirallani ei ole mitään hätää, kaikki on kunnossa. Pitäisikö siitä vaikka iloita? Tai siitä että en mässää koko ajan, välillä mahaa pistävä nälkä tuntuu hyvältä. Joko nälkä/ ruuasta turta. Joko ylihilpeä/kuolettavan ahdistunut. Joko elämä/ kuolema. Joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko....


Naura. Hymyile. Esitä. Älä heille kerro mitään, elää yritä. Kyllä se siitä, he sanovat, kun kyyneleen poskellasi huomaavaat. Sanovat, käynyt olen läpi saman, elämän niin masentavan. Luulen ettette tällaista ehkä kuitenkaan, tulette sen vielä ehkä huomaamaan. Te muodostitte minun peilikuvan, sananne teki minusta hauraamman, kohtaloni määrättiin minulle ennalta, häpeän maahan minut voidaan vain haudata...


Nightmares, welcome to my dreams again tonight...

Vuoristorataa taas

Eilinen oli loistava esimerkki siitä, miten mielialat voivat heilahdella sekunnissa suunnasta toiseen. Yhdessä hetkessä itken sitä, miksi haluan kuolla, aivan kuin joku muu kuin minä ohjailisi mielenliikkeitäni ja kuolemantahtoani. Sitten taas möhnötän tietokoneen äärellä vihaisena ja päässäni soi vain "mikset nyt paska tapa itseäsi, olet niin vammainen ettet kykene edes siihen!"


Tänään on ollut oudon hilpeä olo. Koko ajan vain naurattaa. En ole ajatellut itseni tappamista tänään lähes ollenkaan. Hmm?


Vaikea keskittyä mihinkään, suunnitelmia ja ideoita menee kuin filminauhalta silmien ohi. Toisaalta hyvä olo. Mutta tunnen huonoa omaatuntoa että ei ole huono olo. Voi helvetti aivot ovat monimutkainen kokonaisuus.

Lasinsirpaleet tuottaa onnea?

Juu, tulipa tepasteltua sitten lasinsirun päälle. Kenkä oli aivan veressä, tuntui samalta kuin joskus pienenä kun kesäkengillä tepasteli järvessä ja kengät olivat sitten täynnä vettä. Toisaalta tuntui hyvältä nähdä verta. Mietin kuinka saisin tonkia lasinsirua pois rakkaan paperiveitseni avulla.


Annoin kuitenkin olla, jos laajentaisin halkeamaa se ei ikinä umpeutuisi kun se hankautuisi koko ajan kävellessä auki.


Viime yönä kirjoittelin taas puolitoistatuntia päiväkirjaa. Parissa kuukaudessa sivuja on tullut kirjoiteltua lähes 80...

Tuskan työtä

Nopeaa "taidetta". Joko piirrän todella huolellisesti monta tuntia tai sitten hutaisen sen nopeasti. Tämän työn tarkoituksena oli vain saada tuska ulos. Helpotti vähäsen.

En koske sinuun

Verta verta verta verta. Kaipaan verta. Sitä kun lattialle tippuu suuria veripisaroita ja niillä voi värittää lattiaa. Kun upottaa käden vereen ja tahrii sillä kasvonsa, levittää jalasta tippuvat verinorot pitkin jalkaa. Kun kengän pitkät varret osuvat haavoihin, saavat ne aukeamaan. Minun salaisuuteni. Vain minun. Tätä ette voi omia. Minä olen itseni satuttamisessa parempi kuin te. Minulla on todisteet. Sairauttani ja menneisyyttäni ette voi viedä. Ne ovat merkkinä jaloissani ja ranteissani.
"Vaikka tahtoisi ei hän koskaan pysty muuttumaan, kun ei mitään tilalle vanhan rakkauden saa".


En viiltele. En. Minähän olen päässyt siitä eroon. Vasta kun tarvitsen kipeimmin apua, tartun veitseen. Se hetki ei ole nyt.

Vastuu vammauttaa

Koirani, jo iäkäs ystävä, oireilee. Juo paljon ja vapisee, haluaa tarpeilleen useammin. Mutta on silti silminnähden onnellinen. Haluaa tervehtiä kaikki ihmiset, juoksee innoissaan vapaana silmät loistaen.
Mitä jos rakkaaltani on munuaiset pettämässä? Ajan sain vasta ensiviikolle, mutta onhan oireetkin jatkuneet jo jonkin aikaa. Tiedän että hengenhätä nyt ei varmastikaan ole, mutta huoli painaa sisälläni. Haluaisin tähän nyt selvyyden.


Heräsin ahdistukseen (ja koirani vinkumiseen) ja mietin miksei kyyneleet enää tule. Ja lenkin jälkeen ne todellakin tuli. Itkin koirani vieressä ja se lohdutti minua. Mitä jos joutuisin tekemään viimeisen päätöksen? Ajattelen aina pahinta. Ei minun ystäväni saa olla sairas. Hän on minun paras ystäväni, olemme kuin paita ja peppu, yhtä unisia, itsepäisiä ja hyväruokaisia ja rakastamme möyriä metsässä.


Viha kasvaa. Erästä ystävääni kohtaan, hän saa minut tuntemaan itseni niin huonoksi. Sullon vihaa ja katkeruutta sisääni kunnes se joku päivä tulee suustani ulos, kaikki asiat mitkä olen sullonut mieleni muistiin. Kaikki pienimmätkin negatiiviset asiat mitä minusta on sanottu on mielessäni enemmän tai vähemmän joka päivä.


Näin ei voi jatkua. Minun pitäisi käydä sairaanhoitajan luona juttelemassa. Sanoin ensimmäisen "istunnon" jälkeen etten halua tulla toiste. Nyt olen ilman keskustelukontaktia. Kadunko? En. En vielä.