Uppoan

Voi helvetti, one direction, down down down.
Pienensin lääkemäärää omatoimisesti, koska vointi on ollut parempi. Johtuuko olotila siitä, vai mistä, mutta ahdistus kietoo minut ympärillensä.

Minä tiedän etten halua tappaa itseäni, koska täällä oikeasti eletään vain kerran. Helpommin sanottu kuin tehty. Aina kun tunnen olevani tarpeeton ja turha (eli lähes koko ajan...) niin hirttoköysi houkuttelee. Junarata. Autolla päin kalliota. LOPETA!

Käyn töissä, ja vaikka työ on kivaa, tunnen suurta riittämättömyyttä. Minulla on 2 uudenvuoden lupausta, vähennän mässäilyä ja yritän pysyä hengissä. Tuntuu että ensimmäinen lupaus on helpompi pitää...

Pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo

Muutun päivä päivältä vainoharhaisemmaksi. En yhtään ihmettele jos minulla on kohta skitsofrenia. Ajoittaisia kuuloharhoja on, mutta en olisi vielä huolissani.
Minua vaan vituttaa. Haluan joka perkeleen kerran olla oikeassa, huomata että neuvot joita annan, ovat hyödyllisiä. Ja kun parhaani mukaan yritän auttaa, mutta huomaan että se on ihan v*tun turhaa, suutun. Viha kasvaa päänsäryksi. Inhoan tunnetta kun olen hyödytön tai en osaa olla avuksi. Sitten tulee itsetuho. Minähän pystyn aiheuttamaan teille kipua joka saa teidät tuntemaan itsenne yhtä hyödyttömäksi mitä minä tunsin. Meni koko elämä ymmärtää tuo edellämainittu fakta. Elämä on hyvin jännä juttu.

Olen viillellyt, ahminut, itkenyt, nauranut mahaani kipeäksi, "heräillyt" huomaamaan että joku muu elää tätä minun elämääni. Yksi päivä huomasin kuitenkin että ensimmäistä kertaa mietin miten typeriä itsemurhasuunnitelmani oikeasti ovat. Nyt ei tunnu yhtään siltä. Taidan lähteä nyt, heti, koiran kanssa lenkille niin en tartu veitseen. Tervetuloa huominen...

Suuntana alamäki

Taas alkaa tämä vyöryminen jonnekin pohjalle. Ja kun vyöryn, en usko että tulen koskaan pääsemään ylös.
Olen siivonnut koko talon tänään ja... Onko kämppiksiltä tullut minkäänlaista kiitosta? Joku ääni päässäni huutaa että oletko ihan vitun lapsellinen huora kun odotat jatkuvaa kiitosta ja huomiota. Sisäinen pikkulapseni huutaa itkien sille äänelle takaisin että yrittää vain parhaansa. Koko päivän kuuntelen minun jakautuneiden osieni tappelua pääni sisällä ja oloni tuntuu ulkopuoliselta.

Minä piirrän itsemurha kuvia. Minä ajattelen omaa kuolemaani ja hautajaisjärjestelyitäni (en haluaisi kyllä kirkkomaahan...), mietin tapaa millä saisin itseni hengiltä. Nämä täällä eivät tiedä. Että olen viiltelijä, siksi minulla on koko ajan pitkähihainen ja pitkät housut. He eivät tiedä että jokainen "väärä ilme" tai "väärä lause" saa minut miettimään paperiveitsen iskuja ihollani, kirurgiveitsen uppoamista kalpeaan käsivarteeni.

Sitten tulee syyllisyys. Siitä että kirjoitan tätä nyt tänne. Asioita joita ei saisi ajatella. Ei saisi olla näin lapsellinen. Itku polttelee, silmiä, kurkkua polttaa kun yritän piilotella kyyneleitä, jotka yrittävät puskea väkisin pintaan.

Minä en jaksa. Minä en kelpaa. Olen ruma. Arvoton. Joku päivä painun pohjaan enkä enää nouse. Olenhan uponnut niin syvälle ennenkin. Mutta joku osa minusta vaistoaa että tämä talvi on viimeiseni. No eihän ole... Sen näkee sitten.

Blaah blaah blaah

Hienoa. Eilen meni aika mukavasti Youtubetellessa viiltely videoita. Normaalia aikuisen ihmisen toimintaa? I don`t think so...

Soittaessani työnantajalleni nipistelin koko ajan itseäni niin kovaa että lähes kyyneleet tuli silmiin. Olen tyhmä. Kysyn tyhmiä kysymyksiä. Puhun hitaasti. Miksi kiinnitän huomiota siihen miltä kuulostan? Tai mitä kysyn? Miksen voi vaan... Olla häpeämättä itseäni?

Yöllä heräsin siihen että äänet puhuivat päässäni kovaa. Se oli epäselvää muminaa. Ehkä se oli vain unen ja valveen rajamaata? Ei mitään huolestuttavaa. Mutta minua pelottaa. Koska inhoan kuulla niitä ääniä. Inhoan sitä tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Vaikka nehän tulevat minusta? En voi siis olla ulkopuolinen. Se oli vain unta. Olen vain vähän väsynyt. That`s all.

Samaa ympyrää ees taas

I want to keep this scars, to prove that there was a time when I loved something more than life...
Ahdistaa. Ahdistaa. Hitto kun olen ollutkin nyt yltiö positiivinen ja elämänmyönteinen. Huomattavan pitkän ajan. Ja nyt tekisi mieli vetää perseet ja laittaa elämä ranttaliksi. Mutta tämä minun hieno "impulssikontrolli" on niin kehittynyt etten yritä tappaa itseäni tai muutakaan. Sitä paitsi olen onnellinen. Oikeasti. Välillä vain mieli laahaa maassa mutta sehän on normaalia?

Olen outo. Puhun outoja. Näytän oudolta. Yritän olla normaali. Yritän olla järkevä. Yritän olla jotain muuta kuin elävä...

"Epävakaa persoonallisuus kehittyy kun lapsen kehityksessä tapahtuu muutoksia jotka vaikuttavat hänen kehitykseensä 2-6 ikävuoden aikana". Tai jotenkin vastaavasti se teksti meni. Ja nostaa niskakarvat pystyyn. Niin monta vuotta etsin selitystä miksi haluan kuolla, miksi pienimmätkin asiat murskaavat minut pienen pieniksi palasiksi, miksi inhoan itseäni ja häpeän koko ajan.

Asiat on hyvin asiat on hyvin asiat on hyvin asiat on hyvin. Ei mene minun päähäni.

Säälittävä surkimus

Olen lihonut 1,5 kiloa 4ssä päivässä. Eli ollaan lähtötilanteessa. Eh heh.
Yritän vakuuttaa ettei minulla ole mitään kiirettä laihtua, ja paskat.

Kirjoitin johonkin paperilappuseen joskus:
"Olen olemassa jotta minusta hyödyttäisiin
     Minua hoidetaan jotta olisin jälleen hyödynnettävissä
         Kun kuolen, yhteiskunta ei sure minua vaan sitä että yksi hyödynnettävä on poissa"

Työtönpaska. Yritän hankkia töitä. Yritän yritän. En vain tiedä tulevaisuuden suunnitelmistani. Kouluttaudunko uudelleen vai muutanko kauas kauas pois?
Ehkä tiedän sen huomenna. Tai ylihuomenna? Tai joskus...

Ahdistus iskee jälleen...

Nämä ajatukset päässäni ovat kuin rikkaruohoja. Kun ne on kerran tulleet, ne pysyvät vuodesta toiseen.  Vaikka luulisi että ne on kitketty pois, ne tulevat. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niiden kitkeminen on todella työlästä. Ne pilaavat kukkien tulemisen kedolle, rumentavat ja kuihduttavat kukat.

Itsemurha. Junarata. Kaunis kaulakiikku. Heijaa edestakaisin liikkumatonta ruumista. Ei ole enää pelkoa. Voin olla ikiunessa turvassa.

No- one dies on old age...

Selviän tästä. Hiljalleen. Minulla on hyvä olla. Pystyn jos vain tahdon. Taas jossittelua. Päätöksen vaikeus...

Muistin menetys

Hienoa. Olen käynyt baareissa vain muutaman kerran, ja niillä kerroilla ei ole tapahtunut paljon mitään. Mutta eilinen oli aivan toista. Olin niin sekaisin, juonut aivan liikaa. Päädyimme kavereiden kanssa tuntemattomien miesten seuraan ja tulihan siinä lääpittyä vähän yhtä ja toista. Aamulla hävetti hirveästi.

Minä olen hyvä, minä kelpaan, minut hyväksytään. Sitten tuli häpeä. En osaa suudella. En tunne mitään. Paska ihminen.

Pääsimme takaisin kämpille ja toisen kaverin mentyä nukkumaan menin syömään. Sitten tuli toinen kaverini joka sanoi että "ethän enää viiltele?". Myönsin etten ole pitkään aikaan viillellyt. Keskustelu aiheesta ei jatkunut kovinkaan pitkään ja hänkin kömpi unten maille. Minä menin vessaan. Muistin että laukussani oli osaston jälkeiset sheiverin terät. Kaivoin yhden niistä ja upotin sen iholleni, reittä vasten. Viillot lisääntyivät ja veri nousi paksulta näyttävälle jalalleni. Laitoin terän pois ja kävin kyykkyyn maahan. Minulta puuttui varmasti oksennusrefleksi tai jotain, tuntui että vaikka olisin työntänyt koko käteni kyynärpäätä myöten suuhuni, mitään ei tullut.

Hain kannettavan keittiöön ja sain kuningasidean. Vanhoja ketipinoreita oli ensimmäiseltä osastoajalta jäljellä liuska ja söin ne. Eihän yksi liuska missään tunnu.

Kun heräsin noin 5 tuntia myöhemmin en saanut sanaa suustani, mitään puhetta ei tullut nielustani ulos. Horjuin vessaan ja pulssi tykytti koko ajan kovempaa. Minua vain väsytti ja janotti. Yritin taas puhua muttei kuulunut kuin epämääräistä möngerrystä. Uni tuli jälleen nopeasti.

Tähän aikaan olo on hyvä. Väsyttää vaan taas. Ja olen nukkunut jo puolivuorokautta yhteensä. Pitää varmaan hipsiä hiljalleen sänkyyn.

Jotain vanhaa, jotain uutta

Uudistin ulkoasua, kaikkeen muuhun olen pääosin tyytyväinen, paitsi siihen että blogitekstit eivät sulaudu yhtään taustaan. Murr. Joko teksti on liian suurta tai liian pientä. Liian yksinkertaiselta näyttävää. Tai sitten en vaan osaa käyttää blogia...

Pienempänä mietin, miksei huumeriippuvaiset halua välttämättä hankkiutua hoitoon, koska heidän käytöshän haittaa myös heidän elämänsä. Hyvin naaivisti ajateltu. Kyllähän minunkin sosiaalista elämää haittaa arvet. Mutta ei se saa minua lopettamaan (olen ollut kuivilla toooooosi pitkään). Ennenkuin itse viiltelin en ymmärtänyt koko touhua, se tuntui typerältä. Se on niin että toista ei voi arvostella, ennenkuin on käynyt itse saman läpi.

Mutta niin. Onhan ne parantuneet todella hyvin. Arvet nimittäin. Tuntuu hassulta kirjoittaa itsekseen, tai ainakin lähes. Mutta kiitos minun yhdelle lukijalle :)  !

Niin, kuva. Kuva siitä miltä jalkani tällä hetkellä näyttävät.

Kitumalla kauniiksi

Nälkä kasvattaa minua. Saa solisluuni näkymään. Pystyn hyppimään kevyempänä, täytyn unelmista. Kun olen laiha ja kykenevä elämään olen onnellinen. Häpeä ja syyllisyys painuu pois. Kadotan pahat asiat kilojeni mukana.


Toinen ääni päässä sanoo, että minun täytyy syödä jotten sorru syömään ylettömästi. Ei. Minähän pärjään. Juoksen niin kovaa kipua pakoon että se jää jälkeen. En saa levätä, se voi saavuttaa minut.


Tiedän, se kiihdyttää tahtiaan ja minun tahtini uhkaa hidastua. Pitää syödä vähemmän jotta voi kiitää kovemmin. Ja kun tulee aamu jolloin pettymykset vuoraavat minut allensa, menen kauppaan ja ostan sieltä herkkuja niin paljon että hävettää mennä kassalle.


Kotiin päästyäni syön kaikki kerralla. Sen jälkeen olen turta ja vapaa kaikesta. Kunnes tulee häpeä "läski, se sinä olet! Ei tarvitse ihmetellä miksi et selviä edes elämästäsi kun luovutat noin helposti!"


Mutta haluan tämän painon pois! Haluan että kuolen kilojeni mukana! Tilalle tulee uusi kaunis ihminen jolla ei ole menneisyyttä mukanaan.
Synkät ajatukset valtaavat taas mielen. Ne kuiskivat ja repivät luoksensa ja saavat kaipaamaan tuskan turvaa. Joka on niin tuttu. Voin kai olla puoliksi pimeydessä ja puoliksi valossa?

Läski lapsi

Todella mukavaa nähdä unta ajoilta jolloin minua vielä koulukiusattiin. Vai näinkö siitä edes unta? Sekoittavatko lääkkeet ajatukset ja unet näin pahasti? Aamulla herätessä oli niin epätodellinen olo että teki mieli vain tappaa itsensä, viattoman itsensä joka ei ollut vielä ehtinyt vetää suojanaamiota kasvoilleen. Tuli sellainen perkele, tämähän olen minä fiilis. Häpeä ja syyllisyys ja itseinho nousee pinnalle, sieltä ei tunnu olevan mitään muuta pakoreittiä kuin itsensä piilottaminen, kauas roolien alle. Niin syvälle piiloon, etten itsekään sitä enää löydä.


Koirallani ei ole mitään hätää, kaikki on kunnossa. Pitäisikö siitä vaikka iloita? Tai siitä että en mässää koko ajan, välillä mahaa pistävä nälkä tuntuu hyvältä. Joko nälkä/ ruuasta turta. Joko ylihilpeä/kuolettavan ahdistunut. Joko elämä/ kuolema. Joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko....


Naura. Hymyile. Esitä. Älä heille kerro mitään, elää yritä. Kyllä se siitä, he sanovat, kun kyyneleen poskellasi huomaavaat. Sanovat, käynyt olen läpi saman, elämän niin masentavan. Luulen ettette tällaista ehkä kuitenkaan, tulette sen vielä ehkä huomaamaan. Te muodostitte minun peilikuvan, sananne teki minusta hauraamman, kohtaloni määrättiin minulle ennalta, häpeän maahan minut voidaan vain haudata...


Nightmares, welcome to my dreams again tonight...

Vuoristorataa taas

Eilinen oli loistava esimerkki siitä, miten mielialat voivat heilahdella sekunnissa suunnasta toiseen. Yhdessä hetkessä itken sitä, miksi haluan kuolla, aivan kuin joku muu kuin minä ohjailisi mielenliikkeitäni ja kuolemantahtoani. Sitten taas möhnötän tietokoneen äärellä vihaisena ja päässäni soi vain "mikset nyt paska tapa itseäsi, olet niin vammainen ettet kykene edes siihen!"


Tänään on ollut oudon hilpeä olo. Koko ajan vain naurattaa. En ole ajatellut itseni tappamista tänään lähes ollenkaan. Hmm?


Vaikea keskittyä mihinkään, suunnitelmia ja ideoita menee kuin filminauhalta silmien ohi. Toisaalta hyvä olo. Mutta tunnen huonoa omaatuntoa että ei ole huono olo. Voi helvetti aivot ovat monimutkainen kokonaisuus.

Lasinsirpaleet tuottaa onnea?

Juu, tulipa tepasteltua sitten lasinsirun päälle. Kenkä oli aivan veressä, tuntui samalta kuin joskus pienenä kun kesäkengillä tepasteli järvessä ja kengät olivat sitten täynnä vettä. Toisaalta tuntui hyvältä nähdä verta. Mietin kuinka saisin tonkia lasinsirua pois rakkaan paperiveitseni avulla.


Annoin kuitenkin olla, jos laajentaisin halkeamaa se ei ikinä umpeutuisi kun se hankautuisi koko ajan kävellessä auki.


Viime yönä kirjoittelin taas puolitoistatuntia päiväkirjaa. Parissa kuukaudessa sivuja on tullut kirjoiteltua lähes 80...

Tuskan työtä

Nopeaa "taidetta". Joko piirrän todella huolellisesti monta tuntia tai sitten hutaisen sen nopeasti. Tämän työn tarkoituksena oli vain saada tuska ulos. Helpotti vähäsen.

En koske sinuun

Verta verta verta verta. Kaipaan verta. Sitä kun lattialle tippuu suuria veripisaroita ja niillä voi värittää lattiaa. Kun upottaa käden vereen ja tahrii sillä kasvonsa, levittää jalasta tippuvat verinorot pitkin jalkaa. Kun kengän pitkät varret osuvat haavoihin, saavat ne aukeamaan. Minun salaisuuteni. Vain minun. Tätä ette voi omia. Minä olen itseni satuttamisessa parempi kuin te. Minulla on todisteet. Sairauttani ja menneisyyttäni ette voi viedä. Ne ovat merkkinä jaloissani ja ranteissani.
"Vaikka tahtoisi ei hän koskaan pysty muuttumaan, kun ei mitään tilalle vanhan rakkauden saa".


En viiltele. En. Minähän olen päässyt siitä eroon. Vasta kun tarvitsen kipeimmin apua, tartun veitseen. Se hetki ei ole nyt.

Vastuu vammauttaa

Koirani, jo iäkäs ystävä, oireilee. Juo paljon ja vapisee, haluaa tarpeilleen useammin. Mutta on silti silminnähden onnellinen. Haluaa tervehtiä kaikki ihmiset, juoksee innoissaan vapaana silmät loistaen.
Mitä jos rakkaaltani on munuaiset pettämässä? Ajan sain vasta ensiviikolle, mutta onhan oireetkin jatkuneet jo jonkin aikaa. Tiedän että hengenhätä nyt ei varmastikaan ole, mutta huoli painaa sisälläni. Haluaisin tähän nyt selvyyden.


Heräsin ahdistukseen (ja koirani vinkumiseen) ja mietin miksei kyyneleet enää tule. Ja lenkin jälkeen ne todellakin tuli. Itkin koirani vieressä ja se lohdutti minua. Mitä jos joutuisin tekemään viimeisen päätöksen? Ajattelen aina pahinta. Ei minun ystäväni saa olla sairas. Hän on minun paras ystäväni, olemme kuin paita ja peppu, yhtä unisia, itsepäisiä ja hyväruokaisia ja rakastamme möyriä metsässä.


Viha kasvaa. Erästä ystävääni kohtaan, hän saa minut tuntemaan itseni niin huonoksi. Sullon vihaa ja katkeruutta sisääni kunnes se joku päivä tulee suustani ulos, kaikki asiat mitkä olen sullonut mieleni muistiin. Kaikki pienimmätkin negatiiviset asiat mitä minusta on sanottu on mielessäni enemmän tai vähemmän joka päivä.


Näin ei voi jatkua. Minun pitäisi käydä sairaanhoitajan luona juttelemassa. Sanoin ensimmäisen "istunnon" jälkeen etten halua tulla toiste. Nyt olen ilman keskustelukontaktia. Kadunko? En. En vielä.

Alaspäin

Ahdistus räjähti käsiin. Juuri kun olin puhumassa tulevaisuudestani ja työllistymistymistilanteestani. Huomasin että minut oli puoliväkisin raahattu terveyskeskukseen ja lääkäri lähetti minut osastolle.
"Haluatko syödä?" "Saanko vilkaista laukkuusi?"

Olen usein ihmetellyt että miksi osastolla on tauluja jossa on lasikehykset? Verhoja, lakanoita? Jokuhan voisi hirttäytyä niihin, rikkoa lasin ja vetää ranteet auki.

Muistin että laukussani oli sheiveri, piilotin pään housuntaskuihini. Kun hoitaja lähti purin sen ja lakanalle tipahti 3 ohutta terää. En ole viillellyt pitkään aikaan, ja nämäkin aikaansaamani jäljet oli niin pieniä että nauratti. Ei niistä tullut kunnolla edes verta. Nukahdin.

Lääkärin huone. Pehmeät nojatuolit. Ulkona satoi, meinasin nukahtaa tuoliin, sitten lääkäri alkoi puhumaan. Sain taas selitellä elämäni alusta.  Ahdistuin, viha ja epätoivo myrskysi sisälläni, käperryin nojatuoliin kuin lapsi ja lääkärin puhe tuntui tulevan jostain kaukaa, tavoittamattomista. Ainut lause jota sitten toistin oli vain "Ei, haluan pois, ette voi minua tänne pakottaa..."
"Onko sinulla kyyti täältä pois?" "On", valehtelin.

Niin jätin raskaat lasiovet taakseni ja sukelsin sateeseen. Enhän minä ole sokerista tehty. Vai olenko? Kun passittivat osastolle. Silloinhan olen sokerista. Sulan pienimpäänkin myrskyyn, ja ämä ei varmasti ole viimeinen.

Turhaa?

Olisi pitänyt jäädä nukkumaan tänään. Nyt ei mikään tunnu sujuvan. Tänään oli lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa neuvottelu tilanteestani. He eivät tienneet minusta mitään. Ihmettelivät vain miten masennus voi olla vielä näin vahvasti päällä vaikka minulla on lääkitys. Ratkaisu: LISÄTÄÄN LÄÄKITYSTÄ. Ongelma: EN HALUA LISÄÄ LÄÄKKEITÄ.

Minulla oli niin ahdistunut olo kun tulin sieltä pois. Tuntui etten saa mitään apua. "Mikä mielestäsi helpottaisi tilannettasi?" Haluatko lääkäri kulta todella tietää? Minun murhaaminen. Anna mennä vaan. Se on minun persoonallisuus joka näitä ongelmia aiheuttaa, se pitäisi saada kuntoon. Eihän nämä normaalit pilipäät mitään ymmärrä, ei tällaista hullua tyttöä voi ymmärtää... 

Soitin paikkaan josta minulle luvattiin töitä. Ja kuinkas kävikään. Heidän pitää keskustella asiasta. Ja tämän piti olevinaan olla selvä. Kauttarantain sanottuna en siis pääse. Mitäs nyt? Tunnen itseni niin tarpeettomaksi taas. Miksi olen näin viallinen?

Risiinin siemenet tuottavat myrkkyä, joka on 6000 kertaa myrkyllisempää kuin syanidi.  

Yrittänyttä ei laiteta

Mistähän tuokin sanonta tulee? Eilis yönä (oikeastaan siis tänä yönä), en saanut unta, pyörin vain sängyssäni. Mietin vanhoja asioita, myös asioita, joita en muistanut ja yritin palauttaa niitä mieleeni. Ei onnistunut. Ahdistuneena menin istumaan eteiseen päiväkirja mukanani. Yritin kirjoittaa ahdistustani ulos, ja oloni meni hetkittäin niin alas että teki mieli tarttua veitseen. Sanoa `sinua olen kaivannut`punaiselle verelle joka laskeutuisi kauniisti kohti varpaitani, tahrisi lattian. 

Kun lopetin kirjoittamisen, katsoin kelloa. Olin kirjoittanut yli puolitoistatuntia päiväkirjaa. Mitä ihmettä? Tuntui että aikaa olisi kulunut korkeintaan 15 minuuttia. 

Ja ensimmäistä kertaa eläessäni, toissapäivänä, meinasin oksentaa tahallani. Tuntui että paino olisi saatava pois minusta, paha täytyy saada minusta pois. Minä inhoan oksentamista. Eläessäni olen oksentanut 3 kertaa ja ne kerrat on piirtyneet muistiini, se oksennuksen tuntu kurkussa, haju...

Itsemurha ajatukset ovat jälleen mielessä. Selkeinä. Toteuttamisen arvoisina. Mutta sitten joku sisälläni kuiskaa; ei sinun asiasi ole huonosti. Ei ole, ei enää. Rakastan kotiamme. Kaikki on hyvin. Minun pääni ei kykene sisäistämään sitä. Ei vaikka kuinka yritän jankuttaa.  

Tappavan tasaista

Kun olen jumittunut yhteen paikkaan, en keksi mitään uutta. Tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää. Kävin baareissa, mutta koska en tunne täältä ketään, parin mariannen jälkeen totesin että lähden kotiin. Lisäksi ihmiset alkoivat ahdistamaan...

Ja tänään heräsin puoli kahden aikaan iltapäivällä. Loistavaa. Ja jo ennen seitsemää tuntui että tästä voisi mennä nukkumaan. Minua pelottaa. Kun pääsin osastolta, tiesin että minun pitäisi nyt kuunnella rehellisesti itseäni. Tiesin että tilanteeni oli huono mutten kuunnellut ajoissa, ennenkuin kuuntelin osastohuoneeni sisäpuolella "mukavia" ääniä jotka tulivat oman pääni sisältä eivätkä menneet pois. Wuhuu!

Tiedän että kohta minun pitäisi mennä taas osastolle parkumaan, mutta ei ole rahaa maksaa osastoaikaa. Vaikka sossusta ehkä saakin tukea. En halua aiheuttaa huolta. (Sehän ei aiheuta huolta että odotan päivää jolloin impulssiivinen minäni heittäytyy junan alle?)

Miksi minusta tuntuu että kaikilla suomalaisilla on mielenterveysongelmia? Nyt on maailmassa jokin pahasti vikana. Mikä ajaa meidät tähän? Ruuan säilöntäaineet, kemikaalit mitä saamme vedestä, epätodellisten julkkiksien muokatut vartalot, toistemme masentunut seura? Vai opittu malli pienestä pitäen? Liekkö sitä tietää kukaan...

Syyttä suotta

Taas! Taas syön ja syön ja syön... Mutta en tällä kertaa herkkuja, hirveästi leipää ja jogurttia ja mehua vaan, mutta silti. Miksi en osaa olla syömättä, miksi silloin kun asiat ovat "tasapainossa" tunnen olevani kuollut tunteeton möykky?


Aina on kaksi äärilaitaa, aina. Kun minulla on nälkä, se on hyvä asia, tunnen, tunnen oikeasti. Jos olen ahminut niin paljon, että hengittäminenkin sattuu, tunnen siltikin. Tai sitten en tunne. Luulen tuntevani mutta haluan juosta tunteitani pakoon, niin kauas että fyysinen kipu voittaa henkisen.


Kateellisuus ja vihamielisyys joka hetkessä. Kaikki muut ovat niin täydellisiä. Menin käymään vanhalla tutulla osastolla. Silloinen omahoitajani tuli avaamaan minulle oven ja oli yllättynyt. Hän ei ollu minusta enää "vastuussa" joten hän ei ollut suojeleva tai yliystävällinen enää. Teki mieli rueta uhkailemaan itsemurhalla tai jollakin että minusta välitettäisiin. Aina kun tulee elämässä joku vastoinkäyminen (joka ei edes välttämättä ole vastoinkäyminen) mietin vain itseni tappamista.


Minulle tulee ahdistavia muistoja mieleen. En ole valmis niitä työstämään. Enkä ole läsnä. Heti kun yritän olla läsnä, rupean kyynelehtimään. Mikä menneessä on satuttanut niin paljon ettei sitä voi kohdata? Minä en muista, mutta haluaisin! Vai haluaisinkohan...


Inhoan vastaantulevia. Kaikki on massaa, samanlaisia. Minulla on syy inhota, se etteivät he ole "erilaisia". Ja kun joku erilailla pukeutunut, yksilöllinen ihminen tulee vastaan, inhoan sitä ettei minulla ole enää syytä inhota.

Koskaan ei riittävän hyvä

Miksi kaikki muut ovat hyviä, kauniita, fiksuja mutta minä en. Työkkärissäkin nainen katsoi niin pahasti takaisin että teki mieli alkaa huutaa. Olen lapsi. Tyhmä lapsi joka ei tiedä "oikeasta" elämästä mitään. Näkymätön. Ja silti liian näkyvä.

Jo lapsena uskoin olevani joku muu kuin minä. Uskoin oikeasti olevani se leffojen suloinen fiksu koira, se oli helpompaa kuin tämä minä. Mikä minä, en tiedä. Jumitun asioihin. Kuuntelen samaa bändiä, ainoastaan sitä vuoden putkeen. Luen jotain kirjaa, katson jotain leffaa kymmeniä kertoja. Jumitun. Kaikki muu tuntuu niin turvattomalta. Turvan kerran löytäneenä ei uskalla hypätä tuntemattomaan.

Syön, jotta voisin vetää teeskentelijän naamion kasvoilleni. Hymyilen, nauran. En näytä särkynyttä kuvaani. En kyynelkasvojani. Jalat on täynnä arpia. Ja minä en saa viillellä. Miksen? Miksen?

Huomaa etten ole päässyt melkein kuukauteen puhumaan kenellekään. Kohta huomaan että osasto saa jälleen minut asukikseen. Kaikki tuntuu tällä hetkellä murskaavalta. Argh... Hiuksia lähtee niin mielettömästi. Ennen ahdistuin asiasta, nyt sydäntäni vain vihloo. Olen ruma. Olen lihava. Olen mitätön. Turhaa. Olen täällä vain muiden vuoksi. Asiat voisivat olla huonosti. Miksi valitan? Viekää kipuni pois.

Menneisyyden vanki

Voi helvetti. Taas menin syömään. Jäätelön, karkkeja, leipää leipää leipää... Keksejä, mehua. Miksi? Mikä nyt on vialla? Mikä minua ahdistaa. Myöntää se että pelkään taas ettei ystävät minusta oikeasti välitä. Ovat kanssani jotta en tappaisi itseäni? En ole puhunut ongelmistani pitkään aikaan, moneen vuoteen kunnolla (olethan, koko ajan puhut ja myrkytät hyvän fiiliksen ympäriltäsi), yritän olla miellyttävä ja kuunnella toisia (onnistut ainoastaan olemaan kynnysmatto, ole sitä jatkossakin), minua hävetään ja minun seurassani ei siksi haluta olla (niin juuri, kyllä)


A-H-D-I-S-T-A-A. Kaikki mitä olen ja teen ja jätän tekemättä on väärin. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Jos onnistun selvitytymään arkipäivän tilanteista ilman häpeää, syyllisyys ja häpeä itsestä lakkaavat, mutta vain hetkeksi. Kaupassa käynti on vaikeaa. Se ei ehkä näytä siltä. Hymyilen, puhun, en näytä ahdistuneelta. Hävettää kaivaa s-etukortti muiden korttien joukosta. Todistaa että olen tyhmä, koska minulla ei ollut se kortti päällimmäisenä.


Tälläinen elämä on raastavaa. Kaikki salaliittoteoriat risteilevät päässäni. Siitä miten ystävilläni on suuret kaveripiirit ja olen kaikessa maailmannapa, kuulen haukut päässäni, huono huono huono!


Pitäisi olla rauhallinen. Suunnitella asiat loppuun saakka. Olla kuten muutkin ovat.
YRITÄN! Mutta koska olen impulssiivinen, ja sanotte minulle miten minun pitäisi olla ja toimia kertoo vaan siitä että inhoatte minua. Olen vääränlainen. Kanssani ollaan jotta kaikki tuntisivat itsensä tärkeämmiksi. Minun pitää olla elossa, jotta voin miellyttää muita. Koska ystävät muodostavat minäkuvani, ja muiden mielipiteet, olen niistä riippuvainen. Mutta ne satuttavat. Jos he sanovat minua lihavaksi, olen sitä. Jos he sanovat että olen huono työntekijä, olen sitä. Kaikki on totta mitä tulee ihmisten huulilta. Minulla ei ole itsetuntoa, ei persoonallisuutta.


Jostain luin että lapset eivät paljon hetkauta muiden mielipiteistä. Jänniä tieteellisiä tutkimuksia. Mutta minä, 3 ja puolivuotias minäni muistaa kun itkin ryhmiksen lattialla ja katsoin muita lapsia. Täydellisiä. Ryhmishoitajat. Suosivat noita täydellisiä. Minä olin siellä vain, koska oli pakko. En ollut kuin he. En osaa olla kuin muut. Hymyni on vääränlainen, näytän erilaiselta, puhun outoja, ihmiset sanovat että olen outo... Se on siis totta.


Pitäisi kai käydä nukkumaan. Olla vähän aikaa ilman häpeää. Voisiko elämän aloittaa uudestaan? Voisiko joku tuoda minulle minäni?

Päämääränä... Mikä?

Jos et rakasta minua, inhoat,

jos onnistu en, minut mielestäsi kadotat,

kaikki negatiiviset asiat, mieleeni painuvat

Ei ole kuin kaksi väriä, valkoinen ja musta,

keskitie, ei sitä ole, se on kangastusta,

ilman päämäärää, ei voi olla elämää.

Rikon itse siipiäni koko ajan,

kunnes löydän kuoleman rajan.

Siellä ei tarvitse siipiä,

siellä ihmiset eivät ole minun peilejä.

Ontto olo

En ole viillellyt kohta 3 kuukauteen. Kolmeen. Kuukauteen. Tuntuu että jotain puuttuu. Kun nostan kokatessani veitsen telineestä tulee menneet mieleen. Haluaisin unohtaa ne. Ja toisaalta en kuitenkaan. Sääreni kertovat totuutta siitä mitä minulle joskus on tapahtunut.

Ahdistaa. Ei ahdista. Ahdistaa. Yritän olla syömättä olotilaani. Lopputuloksena se, että yöllä herään sekaviin uniin, mietin liikaa, syytän itseäni ja tunnen entistä suurempaa tyhjyyttä.

Elämässäni ei ole tällä hetkellä mikään huonosti. Tai no, ei läheskään niin huonosti kuin ennen. Miksi silti tämä olotila? Miksei tämä voi kadota? Miksen voi fiilistellä elämästä niin kuin muut minun ikäiset?

Näen kaduilla minusta nuorempia jotka seurustelevat, vanhuksia, jotka ovat olleet ehkäpä jopa 50 vuotta yhdessä. Tulee niin tarpeeton olo ja halu pyytää anteeksi olemassaoloani. Minua ei kukaan tarvitse. Eikä halua.
Mutta en tiedä haluaisinko edes seurustella. Jos en tule hyväksytyksi? Koen jatkuvaa alemmuuden tunnetta? Rakkaus tuntuu epätodelliselta kuvitelmalta joka ei kuitenkaan voi olla totta.

Terapia siirtyi nykyiselle paikkakunnalle. Josta ottavat yhteyttä sitten kun ottavat. Tuntuu että olen yksin. En ole mutta tuntuu siltä. Haluaisin purkaa jollekin tätä häpeän kuormaa. Psykologi joka teetti persoonallisuustestit, haastatteli minua ja joka oli taannoin terapeuttinani, oli loistava. Haluaisin hänen olevan tässä ja kuuntelevan. Edes hetken? Etten tuntisi itseäni näin hylätyksi taas...

Ei mitään tärkeää...

Hermot menee hameen teon kanssa! Ei minulla ole kärsivällisyyttä tarpeeksi.
Käytiin myös koiran kanssa lenkillä, vanhus rakasti vapaana juoksemista yli kaiken <3.

Mieliala on ollut yllättävän hyvä eikä jatkuva väsymyskään vaivaa. Tiedän että kohta tapahtuu jotain kamalaa. Tämä on vain tyyntä myrskyn edellä. Niin se on aina ollut...

Mutta silti aina voi valittaa! Liian kuuma!

Miltä sielussa särkyneen tuntuu?

Kuka olen? Mistä tulen, minne menen?


Täysi- ikäinen nainen (lue, kuollut pikku- tyttö) jonka tulevaisuuden suunnitelmat vaihtelee päivän ja mielialan mukaan. En tiedä mitä haluan, minne menen, haluanko elää vai kuolla, olenko tyytyväinen elämään vai en. Mikään ei ole niin selvää kuin se että kaikki on epäselvää...


Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Vakava masennus. Dissosiatiivisia kokemuksia. Vuoristorataa koko elämä.


Välillä rakastan elämää, mutta sitten kaipaan kuolemaa. Vaikeuksia kontrolloida syömistä tai tunteitaan järkevässä mittakaavassa. Kaikki tapahtuu hetken mielijohteesta.


Yritän jatkuvasti miellyttää muita. Olla halutun lainen, oikeanlainen nainen. Ja en onnistu. Koskaan. Missään. Joko- tai, ei mitään keskitietä.


Välillä en tunnista itseäni. Saatan "herätä" kesken päivän ja säikähtää kuka kehossani hengittää tai kuka katselee ympärillään olevia ihmisiä. Tämä en ole minä. Tämä on vuosien muovaama tekele joka ei elä.