Alaspäin

Ahdistus räjähti käsiin. Juuri kun olin puhumassa tulevaisuudestani ja työllistymistymistilanteestani. Huomasin että minut oli puoliväkisin raahattu terveyskeskukseen ja lääkäri lähetti minut osastolle.
"Haluatko syödä?" "Saanko vilkaista laukkuusi?"

Olen usein ihmetellyt että miksi osastolla on tauluja jossa on lasikehykset? Verhoja, lakanoita? Jokuhan voisi hirttäytyä niihin, rikkoa lasin ja vetää ranteet auki.

Muistin että laukussani oli sheiveri, piilotin pään housuntaskuihini. Kun hoitaja lähti purin sen ja lakanalle tipahti 3 ohutta terää. En ole viillellyt pitkään aikaan, ja nämäkin aikaansaamani jäljet oli niin pieniä että nauratti. Ei niistä tullut kunnolla edes verta. Nukahdin.

Lääkärin huone. Pehmeät nojatuolit. Ulkona satoi, meinasin nukahtaa tuoliin, sitten lääkäri alkoi puhumaan. Sain taas selitellä elämäni alusta.  Ahdistuin, viha ja epätoivo myrskysi sisälläni, käperryin nojatuoliin kuin lapsi ja lääkärin puhe tuntui tulevan jostain kaukaa, tavoittamattomista. Ainut lause jota sitten toistin oli vain "Ei, haluan pois, ette voi minua tänne pakottaa..."
"Onko sinulla kyyti täältä pois?" "On", valehtelin.

Niin jätin raskaat lasiovet taakseni ja sukelsin sateeseen. Enhän minä ole sokerista tehty. Vai olenko? Kun passittivat osastolle. Silloinhan olen sokerista. Sulan pienimpäänkin myrskyyn, ja ämä ei varmasti ole viimeinen.

Turhaa?

Olisi pitänyt jäädä nukkumaan tänään. Nyt ei mikään tunnu sujuvan. Tänään oli lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa neuvottelu tilanteestani. He eivät tienneet minusta mitään. Ihmettelivät vain miten masennus voi olla vielä näin vahvasti päällä vaikka minulla on lääkitys. Ratkaisu: LISÄTÄÄN LÄÄKITYSTÄ. Ongelma: EN HALUA LISÄÄ LÄÄKKEITÄ.

Minulla oli niin ahdistunut olo kun tulin sieltä pois. Tuntui etten saa mitään apua. "Mikä mielestäsi helpottaisi tilannettasi?" Haluatko lääkäri kulta todella tietää? Minun murhaaminen. Anna mennä vaan. Se on minun persoonallisuus joka näitä ongelmia aiheuttaa, se pitäisi saada kuntoon. Eihän nämä normaalit pilipäät mitään ymmärrä, ei tällaista hullua tyttöä voi ymmärtää... 

Soitin paikkaan josta minulle luvattiin töitä. Ja kuinkas kävikään. Heidän pitää keskustella asiasta. Ja tämän piti olevinaan olla selvä. Kauttarantain sanottuna en siis pääse. Mitäs nyt? Tunnen itseni niin tarpeettomaksi taas. Miksi olen näin viallinen?

Risiinin siemenet tuottavat myrkkyä, joka on 6000 kertaa myrkyllisempää kuin syanidi.  

Yrittänyttä ei laiteta

Mistähän tuokin sanonta tulee? Eilis yönä (oikeastaan siis tänä yönä), en saanut unta, pyörin vain sängyssäni. Mietin vanhoja asioita, myös asioita, joita en muistanut ja yritin palauttaa niitä mieleeni. Ei onnistunut. Ahdistuneena menin istumaan eteiseen päiväkirja mukanani. Yritin kirjoittaa ahdistustani ulos, ja oloni meni hetkittäin niin alas että teki mieli tarttua veitseen. Sanoa `sinua olen kaivannut`punaiselle verelle joka laskeutuisi kauniisti kohti varpaitani, tahrisi lattian. 

Kun lopetin kirjoittamisen, katsoin kelloa. Olin kirjoittanut yli puolitoistatuntia päiväkirjaa. Mitä ihmettä? Tuntui että aikaa olisi kulunut korkeintaan 15 minuuttia. 

Ja ensimmäistä kertaa eläessäni, toissapäivänä, meinasin oksentaa tahallani. Tuntui että paino olisi saatava pois minusta, paha täytyy saada minusta pois. Minä inhoan oksentamista. Eläessäni olen oksentanut 3 kertaa ja ne kerrat on piirtyneet muistiini, se oksennuksen tuntu kurkussa, haju...

Itsemurha ajatukset ovat jälleen mielessä. Selkeinä. Toteuttamisen arvoisina. Mutta sitten joku sisälläni kuiskaa; ei sinun asiasi ole huonosti. Ei ole, ei enää. Rakastan kotiamme. Kaikki on hyvin. Minun pääni ei kykene sisäistämään sitä. Ei vaikka kuinka yritän jankuttaa.  

Tappavan tasaista

Kun olen jumittunut yhteen paikkaan, en keksi mitään uutta. Tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää. Kävin baareissa, mutta koska en tunne täältä ketään, parin mariannen jälkeen totesin että lähden kotiin. Lisäksi ihmiset alkoivat ahdistamaan...

Ja tänään heräsin puoli kahden aikaan iltapäivällä. Loistavaa. Ja jo ennen seitsemää tuntui että tästä voisi mennä nukkumaan. Minua pelottaa. Kun pääsin osastolta, tiesin että minun pitäisi nyt kuunnella rehellisesti itseäni. Tiesin että tilanteeni oli huono mutten kuunnellut ajoissa, ennenkuin kuuntelin osastohuoneeni sisäpuolella "mukavia" ääniä jotka tulivat oman pääni sisältä eivätkä menneet pois. Wuhuu!

Tiedän että kohta minun pitäisi mennä taas osastolle parkumaan, mutta ei ole rahaa maksaa osastoaikaa. Vaikka sossusta ehkä saakin tukea. En halua aiheuttaa huolta. (Sehän ei aiheuta huolta että odotan päivää jolloin impulssiivinen minäni heittäytyy junan alle?)

Miksi minusta tuntuu että kaikilla suomalaisilla on mielenterveysongelmia? Nyt on maailmassa jokin pahasti vikana. Mikä ajaa meidät tähän? Ruuan säilöntäaineet, kemikaalit mitä saamme vedestä, epätodellisten julkkiksien muokatut vartalot, toistemme masentunut seura? Vai opittu malli pienestä pitäen? Liekkö sitä tietää kukaan...

Syyttä suotta

Taas! Taas syön ja syön ja syön... Mutta en tällä kertaa herkkuja, hirveästi leipää ja jogurttia ja mehua vaan, mutta silti. Miksi en osaa olla syömättä, miksi silloin kun asiat ovat "tasapainossa" tunnen olevani kuollut tunteeton möykky?


Aina on kaksi äärilaitaa, aina. Kun minulla on nälkä, se on hyvä asia, tunnen, tunnen oikeasti. Jos olen ahminut niin paljon, että hengittäminenkin sattuu, tunnen siltikin. Tai sitten en tunne. Luulen tuntevani mutta haluan juosta tunteitani pakoon, niin kauas että fyysinen kipu voittaa henkisen.


Kateellisuus ja vihamielisyys joka hetkessä. Kaikki muut ovat niin täydellisiä. Menin käymään vanhalla tutulla osastolla. Silloinen omahoitajani tuli avaamaan minulle oven ja oli yllättynyt. Hän ei ollu minusta enää "vastuussa" joten hän ei ollut suojeleva tai yliystävällinen enää. Teki mieli rueta uhkailemaan itsemurhalla tai jollakin että minusta välitettäisiin. Aina kun tulee elämässä joku vastoinkäyminen (joka ei edes välttämättä ole vastoinkäyminen) mietin vain itseni tappamista.


Minulle tulee ahdistavia muistoja mieleen. En ole valmis niitä työstämään. Enkä ole läsnä. Heti kun yritän olla läsnä, rupean kyynelehtimään. Mikä menneessä on satuttanut niin paljon ettei sitä voi kohdata? Minä en muista, mutta haluaisin! Vai haluaisinkohan...


Inhoan vastaantulevia. Kaikki on massaa, samanlaisia. Minulla on syy inhota, se etteivät he ole "erilaisia". Ja kun joku erilailla pukeutunut, yksilöllinen ihminen tulee vastaan, inhoan sitä ettei minulla ole enää syytä inhota.

Koskaan ei riittävän hyvä

Miksi kaikki muut ovat hyviä, kauniita, fiksuja mutta minä en. Työkkärissäkin nainen katsoi niin pahasti takaisin että teki mieli alkaa huutaa. Olen lapsi. Tyhmä lapsi joka ei tiedä "oikeasta" elämästä mitään. Näkymätön. Ja silti liian näkyvä.

Jo lapsena uskoin olevani joku muu kuin minä. Uskoin oikeasti olevani se leffojen suloinen fiksu koira, se oli helpompaa kuin tämä minä. Mikä minä, en tiedä. Jumitun asioihin. Kuuntelen samaa bändiä, ainoastaan sitä vuoden putkeen. Luen jotain kirjaa, katson jotain leffaa kymmeniä kertoja. Jumitun. Kaikki muu tuntuu niin turvattomalta. Turvan kerran löytäneenä ei uskalla hypätä tuntemattomaan.

Syön, jotta voisin vetää teeskentelijän naamion kasvoilleni. Hymyilen, nauran. En näytä särkynyttä kuvaani. En kyynelkasvojani. Jalat on täynnä arpia. Ja minä en saa viillellä. Miksen? Miksen?

Huomaa etten ole päässyt melkein kuukauteen puhumaan kenellekään. Kohta huomaan että osasto saa jälleen minut asukikseen. Kaikki tuntuu tällä hetkellä murskaavalta. Argh... Hiuksia lähtee niin mielettömästi. Ennen ahdistuin asiasta, nyt sydäntäni vain vihloo. Olen ruma. Olen lihava. Olen mitätön. Turhaa. Olen täällä vain muiden vuoksi. Asiat voisivat olla huonosti. Miksi valitan? Viekää kipuni pois.

Menneisyyden vanki

Voi helvetti. Taas menin syömään. Jäätelön, karkkeja, leipää leipää leipää... Keksejä, mehua. Miksi? Mikä nyt on vialla? Mikä minua ahdistaa. Myöntää se että pelkään taas ettei ystävät minusta oikeasti välitä. Ovat kanssani jotta en tappaisi itseäni? En ole puhunut ongelmistani pitkään aikaan, moneen vuoteen kunnolla (olethan, koko ajan puhut ja myrkytät hyvän fiiliksen ympäriltäsi), yritän olla miellyttävä ja kuunnella toisia (onnistut ainoastaan olemaan kynnysmatto, ole sitä jatkossakin), minua hävetään ja minun seurassani ei siksi haluta olla (niin juuri, kyllä)


A-H-D-I-S-T-A-A. Kaikki mitä olen ja teen ja jätän tekemättä on väärin. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Jos onnistun selvitytymään arkipäivän tilanteista ilman häpeää, syyllisyys ja häpeä itsestä lakkaavat, mutta vain hetkeksi. Kaupassa käynti on vaikeaa. Se ei ehkä näytä siltä. Hymyilen, puhun, en näytä ahdistuneelta. Hävettää kaivaa s-etukortti muiden korttien joukosta. Todistaa että olen tyhmä, koska minulla ei ollut se kortti päällimmäisenä.


Tälläinen elämä on raastavaa. Kaikki salaliittoteoriat risteilevät päässäni. Siitä miten ystävilläni on suuret kaveripiirit ja olen kaikessa maailmannapa, kuulen haukut päässäni, huono huono huono!


Pitäisi olla rauhallinen. Suunnitella asiat loppuun saakka. Olla kuten muutkin ovat.
YRITÄN! Mutta koska olen impulssiivinen, ja sanotte minulle miten minun pitäisi olla ja toimia kertoo vaan siitä että inhoatte minua. Olen vääränlainen. Kanssani ollaan jotta kaikki tuntisivat itsensä tärkeämmiksi. Minun pitää olla elossa, jotta voin miellyttää muita. Koska ystävät muodostavat minäkuvani, ja muiden mielipiteet, olen niistä riippuvainen. Mutta ne satuttavat. Jos he sanovat minua lihavaksi, olen sitä. Jos he sanovat että olen huono työntekijä, olen sitä. Kaikki on totta mitä tulee ihmisten huulilta. Minulla ei ole itsetuntoa, ei persoonallisuutta.


Jostain luin että lapset eivät paljon hetkauta muiden mielipiteistä. Jänniä tieteellisiä tutkimuksia. Mutta minä, 3 ja puolivuotias minäni muistaa kun itkin ryhmiksen lattialla ja katsoin muita lapsia. Täydellisiä. Ryhmishoitajat. Suosivat noita täydellisiä. Minä olin siellä vain, koska oli pakko. En ollut kuin he. En osaa olla kuin muut. Hymyni on vääränlainen, näytän erilaiselta, puhun outoja, ihmiset sanovat että olen outo... Se on siis totta.


Pitäisi kai käydä nukkumaan. Olla vähän aikaa ilman häpeää. Voisiko elämän aloittaa uudestaan? Voisiko joku tuoda minulle minäni?