En ole viillellyt kohta 3 kuukauteen. Kolmeen. Kuukauteen. Tuntuu että jotain puuttuu. Kun nostan kokatessani veitsen telineestä tulee menneet mieleen. Haluaisin unohtaa ne. Ja toisaalta en kuitenkaan. Sääreni kertovat totuutta siitä mitä minulle joskus on tapahtunut.
Ahdistaa. Ei ahdista. Ahdistaa. Yritän olla syömättä olotilaani. Lopputuloksena se, että yöllä herään sekaviin uniin, mietin liikaa, syytän itseäni ja tunnen entistä suurempaa tyhjyyttä.
Elämässäni ei ole tällä hetkellä mikään huonosti. Tai no, ei läheskään niin huonosti kuin ennen. Miksi silti tämä olotila? Miksei tämä voi kadota? Miksen voi fiilistellä elämästä niin kuin muut minun ikäiset?
Näen kaduilla minusta nuorempia jotka seurustelevat, vanhuksia, jotka ovat olleet ehkäpä jopa 50 vuotta yhdessä. Tulee niin tarpeeton olo ja halu pyytää anteeksi olemassaoloani. Minua ei kukaan tarvitse. Eikä halua.
Mutta en tiedä haluaisinko edes seurustella. Jos en tule hyväksytyksi? Koen jatkuvaa alemmuuden tunnetta? Rakkaus tuntuu epätodelliselta kuvitelmalta joka ei kuitenkaan voi olla totta.
Terapia siirtyi nykyiselle paikkakunnalle. Josta ottavat yhteyttä sitten kun ottavat. Tuntuu että olen yksin. En ole mutta tuntuu siltä. Haluaisin purkaa jollekin tätä häpeän kuormaa. Psykologi joka teetti persoonallisuustestit, haastatteli minua ja joka oli taannoin terapeuttinani, oli loistava. Haluaisin hänen olevan tässä ja kuuntelevan. Edes hetken? Etten tuntisi itseäni näin hylätyksi taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti