Voi helvetti, one direction, down down down.
Pienensin lääkemäärää omatoimisesti, koska vointi on ollut parempi. Johtuuko olotila siitä, vai mistä, mutta ahdistus kietoo minut ympärillensä.
Minä tiedän etten halua tappaa itseäni, koska täällä oikeasti eletään vain kerran. Helpommin sanottu kuin tehty. Aina kun tunnen olevani tarpeeton ja turha (eli lähes koko ajan...) niin hirttoköysi houkuttelee. Junarata. Autolla päin kalliota. LOPETA!
Käyn töissä, ja vaikka työ on kivaa, tunnen suurta riittämättömyyttä. Minulla on 2 uudenvuoden lupausta, vähennän mässäilyä ja yritän pysyä hengissä. Tuntuu että ensimmäinen lupaus on helpompi pitää...
Muutun päivä päivältä vainoharhaisemmaksi. En yhtään ihmettele jos minulla on kohta skitsofrenia. Ajoittaisia kuuloharhoja on, mutta en olisi vielä huolissani.
Minua vaan vituttaa. Haluan joka perkeleen kerran olla oikeassa, huomata että neuvot joita annan, ovat hyödyllisiä. Ja kun parhaani mukaan yritän auttaa, mutta huomaan että se on ihan v*tun turhaa, suutun. Viha kasvaa päänsäryksi. Inhoan tunnetta kun olen hyödytön tai en osaa olla avuksi. Sitten tulee itsetuho. Minähän pystyn aiheuttamaan teille kipua joka saa teidät tuntemaan itsenne yhtä hyödyttömäksi mitä minä tunsin. Meni koko elämä ymmärtää tuo edellämainittu fakta. Elämä on hyvin jännä juttu.
Olen viillellyt, ahminut, itkenyt, nauranut mahaani kipeäksi, "heräillyt" huomaamaan että joku muu elää tätä minun elämääni. Yksi päivä huomasin kuitenkin että ensimmäistä kertaa mietin miten typeriä itsemurhasuunnitelmani oikeasti ovat. Nyt ei tunnu yhtään siltä. Taidan lähteä nyt, heti, koiran kanssa lenkille niin en tartu veitseen. Tervetuloa huominen...
Taas alkaa tämä vyöryminen jonnekin pohjalle. Ja kun vyöryn, en usko että tulen koskaan pääsemään ylös.
Olen siivonnut koko talon tänään ja... Onko kämppiksiltä tullut minkäänlaista kiitosta? Joku ääni päässäni huutaa että oletko ihan vitun lapsellinen huora kun odotat jatkuvaa kiitosta ja huomiota. Sisäinen pikkulapseni huutaa itkien sille äänelle takaisin että yrittää vain parhaansa. Koko päivän kuuntelen minun jakautuneiden osieni tappelua pääni sisällä ja oloni tuntuu ulkopuoliselta.
Minä piirrän itsemurha kuvia. Minä ajattelen omaa kuolemaani ja hautajaisjärjestelyitäni (en haluaisi kyllä kirkkomaahan...), mietin tapaa millä saisin itseni hengiltä. Nämä täällä eivät tiedä. Että olen viiltelijä, siksi minulla on koko ajan pitkähihainen ja pitkät housut. He eivät tiedä että jokainen "väärä ilme" tai "väärä lause" saa minut miettimään paperiveitsen iskuja ihollani, kirurgiveitsen uppoamista kalpeaan käsivarteeni.
Sitten tulee syyllisyys. Siitä että kirjoitan tätä nyt tänne. Asioita joita ei saisi ajatella. Ei saisi olla näin lapsellinen. Itku polttelee, silmiä, kurkkua polttaa kun yritän piilotella kyyneleitä, jotka yrittävät puskea väkisin pintaan.
Minä en jaksa. Minä en kelpaa. Olen ruma. Arvoton. Joku päivä painun pohjaan enkä enää nouse. Olenhan uponnut niin syvälle ennenkin. Mutta joku osa minusta vaistoaa että tämä talvi on viimeiseni. No eihän ole... Sen näkee sitten.
Hienoa. Eilen meni aika mukavasti Youtubetellessa viiltely videoita. Normaalia aikuisen ihmisen toimintaa? I don`t think so...
Soittaessani työnantajalleni nipistelin koko ajan itseäni niin kovaa että lähes kyyneleet tuli silmiin. Olen tyhmä. Kysyn tyhmiä kysymyksiä. Puhun hitaasti. Miksi kiinnitän huomiota siihen miltä kuulostan? Tai mitä kysyn? Miksen voi vaan... Olla häpeämättä itseäni?
Yöllä heräsin siihen että äänet puhuivat päässäni kovaa. Se oli epäselvää muminaa. Ehkä se oli vain unen ja valveen rajamaata? Ei mitään huolestuttavaa. Mutta minua pelottaa. Koska inhoan kuulla niitä ääniä. Inhoan sitä tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Vaikka nehän tulevat minusta? En voi siis olla ulkopuolinen. Se oli vain unta. Olen vain vähän väsynyt. That`s all.
I want to keep this scars, to prove that there was a time when I loved something more than life...
Ahdistaa. Ahdistaa. Hitto kun olen ollutkin nyt yltiö positiivinen ja elämänmyönteinen. Huomattavan pitkän ajan. Ja nyt tekisi mieli vetää perseet ja laittaa elämä ranttaliksi. Mutta tämä minun hieno "impulssikontrolli" on niin kehittynyt etten yritä tappaa itseäni tai muutakaan. Sitä paitsi olen onnellinen. Oikeasti. Välillä vain mieli laahaa maassa mutta sehän on normaalia?
Olen outo. Puhun outoja. Näytän oudolta. Yritän olla normaali. Yritän olla järkevä. Yritän olla jotain muuta kuin elävä...
"Epävakaa persoonallisuus kehittyy kun lapsen kehityksessä tapahtuu muutoksia jotka vaikuttavat hänen kehitykseensä 2-6 ikävuoden aikana". Tai jotenkin vastaavasti se teksti meni. Ja nostaa niskakarvat pystyyn. Niin monta vuotta etsin selitystä miksi haluan kuolla, miksi pienimmätkin asiat murskaavat minut pienen pieniksi palasiksi, miksi inhoan itseäni ja häpeän koko ajan.
Asiat on hyvin asiat on hyvin asiat on hyvin asiat on hyvin. Ei mene minun päähäni.
Olen lihonut 1,5 kiloa 4ssä päivässä. Eli ollaan lähtötilanteessa. Eh heh.
Yritän vakuuttaa ettei minulla ole mitään kiirettä laihtua, ja paskat.
Kirjoitin johonkin paperilappuseen joskus:
"Olen olemassa jotta minusta hyödyttäisiin
Minua hoidetaan jotta olisin jälleen hyödynnettävissä
Kun kuolen, yhteiskunta ei sure minua vaan sitä että yksi hyödynnettävä on poissa"
Työtönpaska. Yritän hankkia töitä. Yritän yritän. En vain tiedä tulevaisuuden suunnitelmistani. Kouluttaudunko uudelleen vai muutanko kauas kauas pois?
Ehkä tiedän sen huomenna. Tai ylihuomenna? Tai joskus...
Nämä ajatukset päässäni ovat kuin rikkaruohoja. Kun ne on kerran tulleet, ne pysyvät vuodesta toiseen. Vaikka luulisi että ne on kitketty pois, ne tulevat. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niiden kitkeminen on todella työlästä. Ne pilaavat kukkien tulemisen kedolle, rumentavat ja kuihduttavat kukat.
Itsemurha. Junarata. Kaunis kaulakiikku. Heijaa edestakaisin liikkumatonta ruumista. Ei ole enää pelkoa. Voin olla ikiunessa turvassa.
No- one dies on old age...
Selviän tästä. Hiljalleen. Minulla on hyvä olla. Pystyn jos vain tahdon. Taas jossittelua. Päätöksen vaikeus...
