Taas alkaa tämä vyöryminen jonnekin pohjalle. Ja kun vyöryn, en usko että tulen koskaan pääsemään ylös.
Olen siivonnut koko talon tänään ja... Onko kämppiksiltä tullut minkäänlaista kiitosta? Joku ääni päässäni huutaa että oletko ihan vitun lapsellinen huora kun odotat jatkuvaa kiitosta ja huomiota. Sisäinen pikkulapseni huutaa itkien sille äänelle takaisin että yrittää vain parhaansa. Koko päivän kuuntelen minun jakautuneiden osieni tappelua pääni sisällä ja oloni tuntuu ulkopuoliselta.
Minä piirrän itsemurha kuvia. Minä ajattelen omaa kuolemaani ja hautajaisjärjestelyitäni (en haluaisi kyllä kirkkomaahan...), mietin tapaa millä saisin itseni hengiltä. Nämä täällä eivät tiedä. Että olen viiltelijä, siksi minulla on koko ajan pitkähihainen ja pitkät housut. He eivät tiedä että jokainen "väärä ilme" tai "väärä lause" saa minut miettimään paperiveitsen iskuja ihollani, kirurgiveitsen uppoamista kalpeaan käsivarteeni.
Sitten tulee syyllisyys. Siitä että kirjoitan tätä nyt tänne. Asioita joita ei saisi ajatella. Ei saisi olla näin lapsellinen. Itku polttelee, silmiä, kurkkua polttaa kun yritän piilotella kyyneleitä, jotka yrittävät puskea väkisin pintaan.
Minä en jaksa. Minä en kelpaa. Olen ruma. Arvoton. Joku päivä painun pohjaan enkä enää nouse. Olenhan uponnut niin syvälle ennenkin. Mutta joku osa minusta vaistoaa että tämä talvi on viimeiseni. No eihän ole... Sen näkee sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti