Voi helvetti. Taas menin syömään. Jäätelön, karkkeja, leipää leipää leipää... Keksejä, mehua. Miksi? Mikä nyt on vialla? Mikä minua ahdistaa. Myöntää se että pelkään taas ettei ystävät minusta oikeasti välitä. Ovat kanssani jotta en tappaisi itseäni? En ole puhunut ongelmistani pitkään aikaan, moneen vuoteen kunnolla (olethan, koko ajan puhut ja myrkytät hyvän fiiliksen ympäriltäsi), yritän olla miellyttävä ja kuunnella toisia (onnistut ainoastaan olemaan kynnysmatto, ole sitä jatkossakin), minua hävetään ja minun seurassani ei siksi haluta olla (niin juuri, kyllä)
A-H-D-I-S-T-A-A. Kaikki mitä olen ja teen ja jätän tekemättä on väärin. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Jos onnistun selvitytymään arkipäivän tilanteista ilman häpeää, syyllisyys ja häpeä itsestä lakkaavat, mutta vain hetkeksi. Kaupassa käynti on vaikeaa. Se ei ehkä näytä siltä. Hymyilen, puhun, en näytä ahdistuneelta. Hävettää kaivaa s-etukortti muiden korttien joukosta. Todistaa että olen tyhmä, koska minulla ei ollut se kortti päällimmäisenä.
Tälläinen elämä on raastavaa. Kaikki salaliittoteoriat risteilevät päässäni. Siitä miten ystävilläni on suuret kaveripiirit ja olen kaikessa maailmannapa, kuulen haukut päässäni, huono huono huono!
Pitäisi olla rauhallinen. Suunnitella asiat loppuun saakka. Olla kuten muutkin ovat.
YRITÄN! Mutta koska olen impulssiivinen, ja sanotte minulle miten minun pitäisi olla ja toimia kertoo vaan siitä että inhoatte minua. Olen vääränlainen. Kanssani ollaan jotta kaikki tuntisivat itsensä tärkeämmiksi. Minun pitää olla elossa, jotta voin miellyttää muita. Koska ystävät muodostavat minäkuvani, ja muiden mielipiteet, olen niistä riippuvainen. Mutta ne satuttavat. Jos he sanovat minua lihavaksi, olen sitä. Jos he sanovat että olen huono työntekijä, olen sitä. Kaikki on totta mitä tulee ihmisten huulilta. Minulla ei ole itsetuntoa, ei persoonallisuutta.
Jostain luin että lapset eivät paljon hetkauta muiden mielipiteistä. Jänniä tieteellisiä tutkimuksia. Mutta minä, 3 ja puolivuotias minäni muistaa kun itkin ryhmiksen lattialla ja katsoin muita lapsia. Täydellisiä. Ryhmishoitajat. Suosivat noita täydellisiä. Minä olin siellä vain, koska oli pakko. En ollut kuin he. En osaa olla kuin muut. Hymyni on vääränlainen, näytän erilaiselta, puhun outoja, ihmiset sanovat että olen outo... Se on siis totta.
Pitäisi kai käydä nukkumaan. Olla vähän aikaa ilman häpeää. Voisiko elämän aloittaa uudestaan? Voisiko joku tuoda minulle minäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti