Ahdistus räjähti käsiin. Juuri kun olin puhumassa tulevaisuudestani ja työllistymistymistilanteestani. Huomasin että minut oli puoliväkisin raahattu terveyskeskukseen ja lääkäri lähetti minut osastolle.
"Haluatko syödä?" "Saanko vilkaista laukkuusi?"
Olen usein ihmetellyt että miksi osastolla on tauluja jossa on lasikehykset? Verhoja, lakanoita? Jokuhan voisi hirttäytyä niihin, rikkoa lasin ja vetää ranteet auki.
Muistin että laukussani oli sheiveri, piilotin pään housuntaskuihini. Kun hoitaja lähti purin sen ja lakanalle tipahti 3 ohutta terää. En ole viillellyt pitkään aikaan, ja nämäkin aikaansaamani jäljet oli niin pieniä että nauratti. Ei niistä tullut kunnolla edes verta. Nukahdin.
Lääkärin huone. Pehmeät nojatuolit. Ulkona satoi, meinasin nukahtaa tuoliin, sitten lääkäri alkoi puhumaan. Sain taas selitellä elämäni alusta. Ahdistuin, viha ja epätoivo myrskysi sisälläni, käperryin nojatuoliin kuin lapsi ja lääkärin puhe tuntui tulevan jostain kaukaa, tavoittamattomista. Ainut lause jota sitten toistin oli vain "Ei, haluan pois, ette voi minua tänne pakottaa..."
"Onko sinulla kyyti täältä pois?" "On", valehtelin.
Niin jätin raskaat lasiovet taakseni ja sukelsin sateeseen. Enhän minä ole sokerista tehty. Vai olenko? Kun passittivat osastolle. Silloinhan olen sokerista. Sulan pienimpäänkin myrskyyn, ja ämä ei varmasti ole viimeinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti