Mistähän tuokin sanonta tulee? Eilis yönä (oikeastaan siis tänä yönä), en saanut unta, pyörin vain sängyssäni. Mietin vanhoja asioita, myös asioita, joita en muistanut ja yritin palauttaa niitä mieleeni. Ei onnistunut. Ahdistuneena menin istumaan eteiseen päiväkirja mukanani. Yritin kirjoittaa ahdistustani ulos, ja oloni meni hetkittäin niin alas että teki mieli tarttua veitseen. Sanoa `sinua olen kaivannut`punaiselle verelle joka laskeutuisi kauniisti kohti varpaitani, tahrisi lattian.
Kun lopetin kirjoittamisen, katsoin kelloa. Olin kirjoittanut yli puolitoistatuntia päiväkirjaa. Mitä ihmettä? Tuntui että aikaa olisi kulunut korkeintaan 15 minuuttia.
Ja ensimmäistä kertaa eläessäni, toissapäivänä, meinasin oksentaa tahallani. Tuntui että paino olisi saatava pois minusta, paha täytyy saada minusta pois. Minä inhoan oksentamista. Eläessäni olen oksentanut 3 kertaa ja ne kerrat on piirtyneet muistiini, se oksennuksen tuntu kurkussa, haju...
Itsemurha ajatukset ovat jälleen mielessä. Selkeinä. Toteuttamisen arvoisina. Mutta sitten joku sisälläni kuiskaa; ei sinun asiasi ole huonosti. Ei ole, ei enää. Rakastan kotiamme. Kaikki on hyvin. Minun pääni ei kykene sisäistämään sitä. Ei vaikka kuinka yritän jankuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti