Miksi kaikki muut ovat hyviä, kauniita, fiksuja mutta minä en. Työkkärissäkin nainen katsoi niin pahasti takaisin että teki mieli alkaa huutaa. Olen lapsi. Tyhmä lapsi joka ei tiedä "oikeasta" elämästä mitään. Näkymätön. Ja silti liian näkyvä.
Jo lapsena uskoin olevani joku muu kuin minä. Uskoin oikeasti olevani se leffojen suloinen fiksu koira, se oli helpompaa kuin tämä minä. Mikä minä, en tiedä. Jumitun asioihin. Kuuntelen samaa bändiä, ainoastaan sitä vuoden putkeen. Luen jotain kirjaa, katson jotain leffaa kymmeniä kertoja. Jumitun. Kaikki muu tuntuu niin turvattomalta. Turvan kerran löytäneenä ei uskalla hypätä tuntemattomaan.
Syön, jotta voisin vetää teeskentelijän naamion kasvoilleni. Hymyilen, nauran. En näytä särkynyttä kuvaani. En kyynelkasvojani. Jalat on täynnä arpia. Ja minä en saa viillellä. Miksen? Miksen?
Huomaa etten ole päässyt melkein kuukauteen puhumaan kenellekään. Kohta huomaan että osasto saa jälleen minut asukikseen. Kaikki tuntuu tällä hetkellä murskaavalta. Argh... Hiuksia lähtee niin mielettömästi. Ennen ahdistuin asiasta, nyt sydäntäni vain vihloo. Olen ruma. Olen lihava. Olen mitätön. Turhaa. Olen täällä vain muiden vuoksi. Asiat voisivat olla huonosti. Miksi valitan? Viekää kipuni pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti