Taas! Taas syön ja syön ja syön... Mutta en tällä kertaa herkkuja, hirveästi leipää ja jogurttia ja mehua vaan, mutta silti. Miksi en osaa olla syömättä, miksi silloin kun asiat ovat "tasapainossa" tunnen olevani kuollut tunteeton möykky?
Aina on kaksi äärilaitaa, aina. Kun minulla on nälkä, se on hyvä asia, tunnen, tunnen oikeasti. Jos olen ahminut niin paljon, että hengittäminenkin sattuu, tunnen siltikin. Tai sitten en tunne. Luulen tuntevani mutta haluan juosta tunteitani pakoon, niin kauas että fyysinen kipu voittaa henkisen.
Kateellisuus ja vihamielisyys joka hetkessä. Kaikki muut ovat niin täydellisiä. Menin käymään vanhalla tutulla osastolla. Silloinen omahoitajani tuli avaamaan minulle oven ja oli yllättynyt. Hän ei ollu minusta enää "vastuussa" joten hän ei ollut suojeleva tai yliystävällinen enää. Teki mieli rueta uhkailemaan itsemurhalla tai jollakin että minusta välitettäisiin. Aina kun tulee elämässä joku vastoinkäyminen (joka ei edes välttämättä ole vastoinkäyminen) mietin vain itseni tappamista.
Minulle tulee ahdistavia muistoja mieleen. En ole valmis niitä työstämään. Enkä ole läsnä. Heti kun yritän olla läsnä, rupean kyynelehtimään. Mikä menneessä on satuttanut niin paljon ettei sitä voi kohdata? Minä en muista, mutta haluaisin! Vai haluaisinkohan...
Inhoan vastaantulevia. Kaikki on massaa, samanlaisia. Minulla on syy inhota, se etteivät he ole "erilaisia". Ja kun joku erilailla pukeutunut, yksilöllinen ihminen tulee vastaan, inhoan sitä ettei minulla ole enää syytä inhota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti