Todella mukavaa nähdä unta ajoilta jolloin minua vielä koulukiusattiin. Vai näinkö siitä edes unta? Sekoittavatko lääkkeet ajatukset ja unet näin pahasti? Aamulla herätessä oli niin epätodellinen olo että teki mieli vain tappaa itsensä, viattoman itsensä joka ei ollut vielä ehtinyt vetää suojanaamiota kasvoilleen. Tuli sellainen perkele, tämähän olen minä fiilis. Häpeä ja syyllisyys ja itseinho nousee pinnalle, sieltä ei tunnu olevan mitään muuta pakoreittiä kuin itsensä piilottaminen, kauas roolien alle. Niin syvälle piiloon, etten itsekään sitä enää löydä.
Koirallani ei ole mitään hätää, kaikki on kunnossa. Pitäisikö siitä vaikka iloita? Tai siitä että en mässää koko ajan, välillä mahaa pistävä nälkä tuntuu hyvältä. Joko nälkä/ ruuasta turta. Joko ylihilpeä/kuolettavan ahdistunut. Joko elämä/ kuolema. Joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko....
Naura. Hymyile. Esitä. Älä heille kerro mitään, elää yritä. Kyllä se siitä, he sanovat, kun kyyneleen poskellasi huomaavaat. Sanovat, käynyt olen läpi saman, elämän niin masentavan. Luulen ettette tällaista ehkä kuitenkaan, tulette sen vielä ehkä huomaamaan. Te muodostitte minun peilikuvan, sananne teki minusta hauraamman, kohtaloni määrättiin minulle ennalta, häpeän maahan minut voidaan vain haudata...
Nightmares, welcome to my dreams again tonight...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti