Koirani, jo iäkäs ystävä, oireilee. Juo paljon ja vapisee, haluaa tarpeilleen useammin. Mutta on silti silminnähden onnellinen. Haluaa tervehtiä kaikki ihmiset, juoksee innoissaan vapaana silmät loistaen.
Mitä jos rakkaaltani on munuaiset pettämässä? Ajan sain vasta ensiviikolle, mutta onhan oireetkin jatkuneet jo jonkin aikaa. Tiedän että hengenhätä nyt ei varmastikaan ole, mutta huoli painaa sisälläni. Haluaisin tähän nyt selvyyden.
Heräsin ahdistukseen (ja koirani vinkumiseen) ja mietin miksei kyyneleet enää tule. Ja lenkin jälkeen ne todellakin tuli. Itkin koirani vieressä ja se lohdutti minua. Mitä jos joutuisin tekemään viimeisen päätöksen? Ajattelen aina pahinta. Ei minun ystäväni saa olla sairas. Hän on minun paras ystäväni, olemme kuin paita ja peppu, yhtä unisia, itsepäisiä ja hyväruokaisia ja rakastamme möyriä metsässä.
Viha kasvaa. Erästä ystävääni kohtaan, hän saa minut tuntemaan itseni niin huonoksi. Sullon vihaa ja katkeruutta sisääni kunnes se joku päivä tulee suustani ulos, kaikki asiat mitkä olen sullonut mieleni muistiin. Kaikki pienimmätkin negatiiviset asiat mitä minusta on sanottu on mielessäni enemmän tai vähemmän joka päivä.
Näin ei voi jatkua. Minun pitäisi käydä sairaanhoitajan luona juttelemassa. Sanoin ensimmäisen "istunnon" jälkeen etten halua tulla toiste. Nyt olen ilman keskustelukontaktia. Kadunko? En. En vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti